Teimme mieheni kanssa alkuvuodesta reissun Singaporen, Australian ja Uuden Seelannin akselille. Matkan aikana teimme monenlaisia huomioita, mutta yksi selkeimmistä oli se, että suomalaisten tuotteiden skannauksessa aistimme olivat hyvin herkkinä. Bongasimme tavaratalon liukuportaissa Koneen logon, hotellin aulassa Aallon korinpohjatuolit, lauttamatkalla Wärtsilän moottorit sekä tavaratalossa Marimekon Unikko-esillepanon.

Suomalaista itsetuntoa hivelevää oli se, että tuolla maapallon toisellakin puolella Suomi tunnistettiin omana maanaan, ei siis pelkästään osana Skandinaviaa. Sibeliuksesta ei kukaan kyllä kysynyt mitään, mutta matkan yllättävin keskustelu käytiin australialaisessa turistibussissa. Takanamme istunut keski-ikäinen mies kysyi small talk -hengessä meiltä kotimaatamme. Kun kerroimme olevamme Suomesta, alkoivat kysymykset. Mies oli lukenut Time-lehdestä artikkelin suomalaisesta koulutusjärjestelmästä sekä suomalaisten korkeasta osaamistasosta, hän oli kovasti vaikuttunut lukemastaan. Hänen kysymyksensä oli: ”Miten te sen teette?”

Mies oli lukenut Time-lehdestä artikkelin suomalaisesta koulutusjärjestelmästä sekä suomalaisten korkeasta osaamistasosta.

Ensin suustani meinasi karata sammakko. Aioin vastata perisuomalaisesti vähätellen: ”Eivät ne kaikki koulut niin hyvin toimi, emme me nyt kaikki osaavia ole. On meidänkin järjestelmässä ongelmia. Emme me ole 100-prosenttisesti kaikessa onnistuneet”.

Kerrankin – siis kerrankin – sain sammakon pidäteltyä. Otin hyvän etukenon istuimellani, skandinaavisen asenteen ja lähdin tuulettamaan ja kertomaan, miten me olemme sen tehneet. Kerroin, miten kaikilla on mahdollisuus hyvään koulutukseen Suomessa. Kerroin ilmaisesta, laadukkaasta kouluruokailusta. Toin esille opettajien yliopistotasoisen koulutustaustan, opetusmetodien kirjon sekä plussana ulkona vietettävät välitunnit vuoden ympäri. Korostin opettajien ja oppilaiden mutkatonta suhdetta ja keskustelevaa ilmapiiriä sekä sitä, että Suomessa keskitytään asioiden syväoppimiseen ei niinkään kokeisiin ja testeihin. Annoin palaa ja keskityin niihin hyviin asioihin. Mies sai perustellun vastauksen kysymykseensä.

Annoin palaa ja keskityin niihin hyviin asioihin. Mies sai perustellun vastauksen kysymykseensä.

Jäin jälkikäteen miettimään, mikä ihme siinä on, että ensimmäisenä tulee mieleen vähätellä saavutuksia, vaikka kehu ja suitsutus olisivat perusteltua. Tässä tapauksessa kehun arvoista oli suomalainen osaaminen ja koulutus, joka useiden eri mittareiden ja tutkimusten sekä arkikokemuksen perusteella on maailman huippua.

Tämä pätee välillä myös meidän atrialaisten osaamisesta puhuttaessa. Ajattelemme, että eihän tässä nyt mitään, vaikka vastaamme suuresta osasta siitä, mitä suomalaiset lautaseltaan syövät. Eikä se nyt niin erikoista ole, että ensimmäisenä suomalaisena liha-alan yrityksenä saatiin sianlihan vientilupa Kiinaan. Tai että tuossa Nurmon tehdasalueen kupeessa on Suomen suurin aurinkosähköpuisto – pikku juttu.

Tai että tuossa Nurmon tehdasalueen kupeessa on Suomen suurin aurinkosähköpuisto – pikku juttu.

Kyse on nimenomaan osaamisesta: osaavat atrialaiset ovat tehneet tämän ja edelleen tulevaisuudessa tekevät. Osaaminen ei ole mikään vahinko, vaan vuosien suunnitelmallisen kehittämisen tulos. Täytyy muistaa aina, että jos jokin asia näyttää helpolta, niin sen taakse kätkeytyy paljon työtä.

Kaarsin Atrian parkkipaikalle loman jälkeen. Mietin, kuinka onnekas olen, kun saan palata tänne tuttuun ja turvalliseen työpaikkaan. Omaksuin Putouksen sketsihahmon Tanhupallon elämänasenteen ja lupasin itselleni, että tästä eteenpäin kerron Suomesta ja Atriasta vain kaikkia niitä hyviä asioita, enkä käytä aikaani epäonnistumisten ja ei-täydellisten asioiden jankkaamiseen.

Lupasin itselleni, että tästä eteenpäin kerron Suomesta ja Atriasta vain hyviä asioita.

Niin muuten, matkamme jälkeen Suomi arvioitiin maailman onnellisimmaksi maaksi – repikääs siitä!