Torstaiaamu Pohjanmaalla. Katselen toimiston ikkunasta aurinkoista peltoaukeaa. Väsy on, ei huvita, aivan oikeesti. Kotieläinsuomessa kuohuu taas. Maajussit rääkkäävät sikojaan, joku on käynyt sitä yöllä ihmettelemässä salaa videokameran kanssa. Ei tämä maailma vaahtoamalla muutu miksikään, vaan tekemällä oikeita asioita joka päivä ja joka yö. Niin kun minä eläinlääkärinä teen, niin kun me kaikki lihataloissa työskentelevät eläinlääkärit tehdään. Siis pyydän: auttakaa ihmisiä ja eläimiä oikeasti, eikä viisastelemalla!

Viime yö meni taas eläinten asialla. Kaverin tammalle syntyi varsa, aika huonossa hapessa. Keskiyön jälkeen mua soitettiin sinne, nukutti, aivan oikeesti. Vaimokin mutisi vierestä, et etkö sä ny tällä kertaa vois kieltäytyä, eikö joku toinen vois joskus mennä. Mut enhän mä osaa sanoa ei, kun apua pyydetään.

Raahaan itseni vaaleassa kevätyössä paikalle. Ulkona on kirkas ja kylmä yö, sisällä tallissa lämmintä ja rauhallista. Vaaleanlaikukas ja kiltti tamma – tumma,  pitkäkarvainen ja heikko varsa. Näistä hetkistä mä oikeasti tykkään. Mua tarvitaan, mä voin auttaa. Ja olkoot sitten klisee, mutta täällä ei valosaaste vaivaa, eikä ovia lukita yöksi. Täällä asuu lämpimiä ja mukavia ihmisiä, tekevät työnsä hyvin. Tarjoavat väsyneelle eläinlääkärillekin kahvit ja nisua, ovat kiitollisia ja asioista voidaan puhua, vaikeistakin.

Nostamme varsan pystyyn ohjaamme emän jalkoväliin, kun onneton ei itte omilla jaloillaan jaksa. Löytyyhän se nisäkin. Vielä jaksaa imeä. Lupsutus kuuluu ja masu täyttyy. Huh, hiukka parempi. Mut ei vieläkään ulostetta. Voi voi voi, kovin on pikkuisella kipeä masu, punnaa punnaa, mut ei mitään. Laitan tippaan, särkylääke, perähuuhtelu, antibiootti, letkutus. Tuttipullolla ternimaitoa, mut ei oikein jaksa imeä. Pikkuinen tarvii ruokaa ja lämpöä. Sanon omistajalle et laittaa varsalle vähän hunajaa suuhun, saadaan verensokerit nousuun. Niin, ja hakee sen vasikkafleecen navetasta ja laittaa varsalle päälle. Eiköhän tämä tästä. Koetetaan ja tehdään parhaamme – kaikki tehdään mitä voidaan. Ajelen aamuyöstä kotio, kömmin vaimon ja koirien viereen. Hetken saa viä nukkua.

Viime yö ei ole eka kerta kun minua töihin huudellaan, ennemminkin yksi sadoista. Mutta toivottavasti  ei todellakaan viimeinen. Tätä tää mun työ ja elämä on – eläimiä autetaan ja ihmisiä kuunnellaan, elämä jatkuu, elämä voittaa lopulta aina. Tähän mä uskon.

Tiesin kyllä mihin lähdin kun näihin töihin ryhdyin. Mä oon kasvanu tähän hommaan, niin, itse asiassa isänikin oli kasvanut tähän hommaan. Meidän perheessä on tehty tätä jo sataviiskytä vuotta ja rapiat. (On muuten sata vuotta pidempään kuin Helsingin yliopisto on alalla vaikuttanut.) Vaarin setämies jo aikoinaan Laatokan rannalla hoiti hevoset, lehmät, lampaat ja siat. Oli vähän eri ajat sillon. Onneks asiat muuttuu paremmaks tekemällä. Maajussit tuottaa aina vaan parempaa ruokaa, eläimet voi paremmin ja yhteiskunta vaurastuu ja ihmiset elää pidempään.

Äsken olin palaverissa erään Atrian tuottajan kanssa. Hänen tilallaan on varmaan Suomen paras eläinten hyvinvointi. Upouudet rakennukset, ei ritilää, runsaasti olkea karsinoissa, vapaaporsitus, siat ulkoilevatkin. Mutta joku aika sitten iski vakavat talousrealiteetit. Tämänkin tilan hommia on tehty jo vuosia. Nyt näyttäisi onneksi, että keksimme ratkaisun ja homma saadaan nousuun. Mietittiin, tuettiin ja autettiin.

Näin me Atrialla tätä työtä teemme. Emme kuvaa salavideoita, vaan neuvomme ja autamme tilallisia, valvomme pitkäjänteisesti ja jatkuvasti eläinten hyvinvointia sekä tarvittaessa myös puutumme mahdollisiin epäkohtiin välittömästi, yhdessä viranomaisten kanssa.

Saattelen tuottajan toimiston ulko-ovelle. Mites toukotyöt? Loppu häämöttää, viljat on jo kylvettynä, osa jo oraallakin. Tänä vuonnakin saadaan ruokaa meille suomalaisille. Kyllä meidän on hyvä.

Laitoin "varsalle viestiä". Ei mee hyvin vieläkään. Tsemppiä, koettakaa jaksaa! Mäkin jaksan jos tekin hoidatte eläimenne hyvin. Siksi mä tätä teen.

Ps. Lisää faktoja tuotantoeläinten hyvinvoinnista löytyy esimerkiks Atrian yritysvastuun sivuilta.