MARJA HINTIKAN RUOKAPÖYDÄSSÄ

RUOKAILUHETKI ON LÄSNÄOLON KEIDAS

Marja Hintikan lapsuudessa perhe söi usein yhdessä ja pöydässä oli aina lämmin ruoka tarjolla. Hintikan äiti valmisti helpoilla resepteillä perinteistä kotiruokaa, kuten lihaa, perunaa sekä erilaisia raasteita ja salaatteja. “Äiti sanoi usein, että “Nyt syödään perunaruokaa!”, joka on mielestäni ihan parasta arjen luksusruokaa! Olen vasta aikuisena omien lasten myötä ymmärtänyt, kuinka paljon äitini käytti aikaa ja energiaa ruoanlaittoon. Opin jo lapsuudessa yhdessä syömisen ja ruokarytmin merkityksen sekä sen, että siitä pidetään kiinni. Minulle syöminen ei ole koskaan ollut vain pelkkää “tankkaamista”, vaan myös sosiaalisesti tärkeä ja merkityksellinen perheen yhteinen hetki,”  Hintikka sanoo.

Kolmen lapsen äiti haluaa vaalia samaa perinnettä myös omassa perheessään, jossa on 9-, 7- ja 5 -vuotiaat lapset. Yhdessä syöminen koko perheen voimin on Hintikalle tärkeää. Hän vastustaa ajatusta omassa huoneessa tai sohvannurkassa syömisestä. Hintikka haluaa myös innostaa lapsiaan valmistamaan ruokaa itse ja perhe kokkaa usein yhdessä. “Huomaan, että lapsetkin innostuvat ruoanlaitosta silloin, kun reseptit ovat riittävän helppoja. Opetan heille että ruokahetki sisältää syömisen lisäksi myös ruoan valmistamisen, pöydän kattamisen sekä tiskien viemisen astianpesukoneeseen syömisen jälkeen. Minulle on tärkeää, että lapset oppivat vastuun jakamisen taidon eli äitiä ja isää autetaan arjen pyörittämisessä,”  hän kertoo.

Hintikka kuvaa perheen yhteistä ruokailuhetkeä intensiiviseksi vuorovaikutustilanteeksi, jossa yhdistyvät pysähtyminen ja rauhoittuminen. Yhdessä syöminen avaa väylän ruokapöytäkeskusteluille. Perheessä pidetään tiukasti kiinni siitä, että kaikki kokoontuvat ainakin kerran päivässä yhteisen ruoan ääreen: “Meillä vanhemmilla on paljon iltapainotteisia töitä, jonka vuoksi yhteinen ruokahetki on välillä aamiainen. Useimmiten kohtaamme kuitenkin illallisen ääressä niin, että koko perhe on paikalla. Niissä hetkissä emme vain syö, vaan ruokaillessa portti avautuu myös keskustelulle. Siksi ajattelen, että yhdessä syömisessä on taikaa,”  Hintikka sanoo.

Perheessä ylläpidetään säännöllisiä rutiineja ruokailun aikataulun suhteen. Yhdestä asiasta ollaan erityisen tarkkoja, mistä kolmen lapsen äiti pitää omien sanojensa mukaan kiinni kynsin ja hampain. “Älylaitteita ei tuoda ruokapöytään. Kaikille on selvää ettei kukaan räplää puhelinta samalla, kun syömme yhdessä. Suosittelen käytäntöä ihan kaikille, sillä älylaitteiden jättäminen muualle mahdollistaa ruokapöytäkeskustelut sekä läsnäolon toisillemme.”

Ruokailutilanteesta pyritään rakentamaan Hintikan sanojen mukaan “läsnäolon keidas”, jolla hän ei suinkaan tarkoita täydellisyyttä vaan ympäristöä, jossa koko perhe voi olla juuri sellainen kuin on. Läsnäolon keitaassa annetaan tilaa vuorovaikutukselle ja sitä kautta ruokapöytäkeskusteluille. “Eihän se aina onnistu. Joskus ruokailuhetki voi olla kaoottinen, jolloin ruoka ei maistu ja yhteinen hetki menee pieleen. Aina tulee kuitenkin uusia hetkiä, sillä yhdessä syömisen rutiini toistuu seuraavanakin päivänä. Koen että toistuva rutiini tuo lapsille turvaa. He tietävät, että huomennakin syödään yhdessä, vaikka tämä ruokailu menikin tappeluksi,”  Hintikka sanoo.

RUOKAPÖYTÄKESKUSTELUISSA JAETAAN HYVÄÄ 

Kun Hintikan perhe on rauhoittunut ruokapöydän ääreen keskustellaan lasten kanssa usein päivän tapahtumista: “Meillä käydään yleensä läpi kierros, miten koulussa tai päiväkodissa on mennyt ja mitä päivän aikana on tapahtunut. Välillä kysymme lapsilta, mikä on ollut tänään kivointa tai mitä heillä on mielen päällä. Jotenkin tuntuu, että lasten on helpompi syömisen lomassa avautua ja puhua” Hintikka sanoo.

Vanhempana hän nauttii keskusteluista, joissa jaetaan hyvää. Pöydässä hän haluaa nostaa etenkin lasten positiivisia puolia esiin. Hintikka kuvailee, että tällöin myös lapset alkavat katsoa toisiaan tavalla, jota hän kutsuu arvostavaksi rakkauden katseeksi. “Esimerkiksi usein saatan ruokapöydässä kysyä lapsiltani, että: “Hei huomasitteko, kuinka siskonne auttoi teitä tuodessaan molemmille juotavaa leikkeihin?”. Näin sanoitan rakkauttani lapsiini, jolloin ruokapöytäkeskusteluun syntyy positiivisen palautteen antamisen rinki. Keskustelu saattaakin usein jatkua kysymyksellä: “Mitä kivaa huomaat toisessa?”

Vanhempana hän kokee onnistumisia etenkin silloin, kun lapset maistavat ruokapöytäkeskusteluiden lomassa jotain itselleen vierasta ruokaa. Kaikesta ei tarvitse Hintikan mukaan tykätä, mutta kaikkea voi kuitenkin maistaa. Lapsilleen hän kertoo ruokien olevan makumatkoja ja seikkailuja, joihin kannattaa lähteä mukaan.

Onnellisimmillaan Hintikka kokee olevansa hetkissä, jolloin ruokapöytäkeskustelu muuttuu sellaiseksi, jota ei tarvitsekaan itse enää ohjata. “Antoisinta on, kun muistelemme hetkiä, joita olemme perheenä yhdessä kokeneet. Tällaisia voivat olla hassut kömmähdykset lomamatkoilla, joille nauramme yhdessä. On mahtavaa kuulla millaisiksi nämä tarinat ovat lasten päässä muodostuneet ja mitä he ovat hetkistä oivaltaneet.” Hän kertoo esimerkin. “Muistelimme kuinka menimme reissussa väärään junaan. Siinä hetkessä se tuntui isolta mokalta, mutta avasikin aivan uuden seikkailun päätyessämme ilmapallokauppaan. Näissä keskusteluissa opetan lapsille, että moka on lahja. Se on aidointa armollisuutta itseään ja elämää kohtaan,”  Hintikka sanoo.

RUOKAPÖYDÄSSÄ LASTEN KANSSA PUHUTAAN TUNTEISTA 

Hintikan työssä olennaista on ihmisten kuunteleminen. Kuuntelemisen taito on myös asia, johon hän pyrkii erityisesti keskittymään ruokapöytäkeskusteluiden aikana ja haluaa opettaa taidon myös lapsilleen: “Mielestäni on olennaista pysähtyä aktiivisen ja läsnäolevan kuuntelun keinoin kuuntelemaan lasta. Kuunnellessa saatan yleensä tarttua johonkin yksityiskohtaan, josta voi jatkaa keskustelua. "Esimerkiksi jos lapseni kertoo, että tänään kivoja leikkejä oli seikkailuleikit, tartun seikkailu-sanaan ja jatkan keskustelua siitä, esimerkiksi kysymällä millaisia seikkailuleikit olivat" Hintikka kuvailee.

Lisäksi ruokapöydässä harjoitellaan tunnetaitoja. Hintikka kertoo puhuvansa tunteista lasten kanssa paljon ja kokee ruokapöydän paikaksi, jossa “tunnehana” usein aukeaa. Yhteisen tekemisen lomassa on helpompi avautua ja keskustella.

“Kerron lapsilleni, että kaikki tunteet ovat sallittuja ja arvokkaita. Ilo ja onni eivät ole mitenkään parempia tunteita kuin suuttumus tai suru. Sanon lapsilleni usein, että tunteita tulee ja menee. Voimakaskin tunne hiipuu pois, minkä jälkeen tulee uusia tunteita,” Hintikka sanoo.

Hänen mielestään on tärkeää, että lapset oppivat tunnistamaan sekä omat että toisen tunteet. “Jos syömisen lomassa joku lapsista kertoo päivän aikana tapahtuneesta riidasta, pysähdyn hänen tunteensa äärelle. Kysyn kysymyksiä, kuten “miltä riita tuntui?”, “miten se selvisi?” tai “saitko aikuiselta apua?". Saatan myös kysyä missä tunne, kuten kiukku kehossa tuntuu: “tuntuuko se vatsassa?”

Hintikka kokee lasten opettavan tunnetaidoissa myös häntä. “Monella aikuisellakin voi olla hankaluuksia puhua omista tunteistaan. Lasten kanssa myös aikuinen voi oppia tunnetaitoja, mikä on mahtavaa! Tunteista puhuminen lasten kanssa on ihanaa, sillä he ovat niin vilpittömiä ja auki,”  hän sanoo. 

KAIKKIA KESKUSTELUNAVAUKSIA KUNNIOITETAAN

Ruokapöytäkeskustelut eivät aina myöskään ole helppoja. Haastavaksi Hintikka kokee tilanteen, jossa perhe on kovin nälkäinen. Tällöin hän pohtii tarkkaan millaisia teemoja keskustelussa kannattaa ottaa esiin: "Joskus saatan itsekin syyllistyä siihen, että täräytän pöydässä tiedon jostain isosta muutoksesta liittyen esimerkiksi aikatauluihin. Se saattaa olla liikaa siinä hetkessä. Älyttömässä nälkäkiukussa ruokapöytäkeskustelut on mukavampi aloittaa vasta siinä vaiheessa, kun kaikki ovat saaneet hieman murua rinnan alle,”  Hintikka sanoo. 

Vaikka joskus tilanteet voivat olla haastavia, ovat kaikki keskustelunaiheet perheessä kuitenkin sallittuja. Hänen mielestään on tärkeää, ettei mitään aihetta mitätöidä. “Kunnioitan jokaista keskustelunavausta. Toki joskus sanon, että puhutaan näistä jossain muualla kuin ruokapöydässä, jos lapsi alkaa muistelemaan vaikka viime talven noroviruskierrettä. Sellainen aihe saattaa herkästi viedä ruokahalun,”  Hintikka nauraa.

Hintikka toivoo, että lasten vanhemmat olisivat armollisia itseään kohtaan ruokailuhetkien järjestämisen sekä ruokapöytäkeskusteluiden suhteen ja muistaisivat kiittää itseään: “Toivoisin vanhempien muistavan kiittää itseään siitä, että jaksoi järjestää yhteisen ruokahetken perheelleen. Se ei ole itsestäänselvyys. Ruoan lisäksi voi myös kiittää perhettä yhteisestä hetkestä, jonka on saanut viettää. Koko perhe voi todeta, että “Olipa ihana syödä tänään teidän kanssa yhdessä!,” hän toteaa.

VANHEMMAN ON TÄRKEÄ KUUNNELLA, MITEN ITSE RUOKAPÖYDÄSSÄ PUHUU

Psykologi ja perheterapeutti Sanna Hemnell keskustelee työssään perheiden kanssa monenlaisista aiheista, kuten ruokailuun liittyvistä rutiineista. “Yhdessä syöminen vahvistaa perheenjäsenten suhteita ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Tutkimusten mukaan sillä on todettu olevan yhteys lasten parempaan suoriutumiseen koulussa, laajempaan sanavarastoon ja terveellisiin syömistottumuksiin. Yhdessä syömisen on myös todettu vähentävän masennukseen sairastumisen riskiä,”  Hemnell kertoo.

Ruokapöytä on psykologin mukaan erinomainen paikka rauhoittua ja käydä keskusteluja perheen kanssa. Hyvä alku ruokapöytäkeskusteluille on luoda selkeät rutiinit yhteiselle ruokailuhetkelle, mitkä voi luoda omaan tilanteeseen sopivaksi. Psykologin mukaan tärkeintä olisi, ettei jouduta tilanteeseen, jossa kaikki vetäytyvät omiin nurkkiinsa, jolloin perhe ei pääse olemaan vuorovaikutuksessa keskenään.

“Rutiinin kautta lapsi tottuu siihen, että perheellä on tapana syödä yhdessä. Se, että kaikki istuvat saman pöydän ääreen joka päivä kello viideltä ei ole itseisarvo, vaan rutiinin voi luoda oman perheen tilanteen mukaan. Ei myöskään haittaa vaikka kaikki eivät aina sattuisi olemaan jokaisena päivänä kotona syömässä yhdessä. Riittää että rutiini pysyy, vaikka kaikki eivät olisikaan paikalla,”  psykologi sanoo.

Hemnellin mukaan vanhempien on hyvä pohtia etenkin ruokapöytäkeskusteluiden ilmapiiriä, johon voi vaikuttaa merkittävästi se, miten vanhempi itse puhuu: “Kun lapsi kertoo mitä hänellä on mielessä, on tärkeää kuunnella. Kuitenkin vähintään yhtä tärkeää on kuunnella miten vanhempana ruokapöydässä itse puhuu. Lapset ottavat jatkuvasti mallia miten puhumme toisistamme, kuten kollegoista, opettajista ja ystävistä. Aikuisina toimimme esimerkkinä lapsille,” Hemnell sanoo. Hän on huomannut, että aikuisten puhe saattaa helposti lipsahtaa esimerkiksi töistä puhumiseen tai kotitöistä muistuttamiseen. Huoliin ja stressiin keskittyvä puheen sävy voi vaikuttaa ruokapöytäkeskusteluiden tunnelmaan. Stressaavassa tilanteessa lapsi saattaa haluta syödä äkkiä ruokansa ja poistua pöydästä.

Psykologi muistuttaa, että hyvinkin pieni lapsi aistii keskustelun tunnelman:

“Tämä ei tarkoita etteikö ikävistä tapahtumista esimerkiksi töissä saisi puhua. On kuitenkin hyvä miettiä, miten lapsi kuulee meidän puhuttavan työstämme ja kollegoistamme. Onko puhe usein negatiivista vai kerrommeko siitä, kuinka kivaa töissä oli?,” Hemnell kysyy. Psykologin mukaan parhaimmillaan ruokapöytäkeskustelu on sellainen, jossa kaikilla on mahdollisuus ottaa osaa keskusteluun sekä kertoa mielensä päällä olevista asioista. Jokainen ihminen haluaa tulla kuulluksi ja nähdyksi.