Pelastettaisiinko sittenkin maailmaa eikä pelkästään omaatuntoa? Osa 2/3.
Osa 2/3: Tutkittua tietoa maatalouden ympäristövaikutuksista
Kasvissyönti ja luomutuotanto ovat nyt huudossa. Niiden avulla halutaan pelastaa maailma, tai ainakin omatunto. Esitetyt väitteet särähtävät korvissani: Emmehän me voi syömättäkään elää. Kaikki ruoantuotanto sitoo hiiltä siinä missä muutkin eliöyhteisöt. Sen luulisi vähentävän eikä lisäävän ilmakehän hiilidioksidipitoisuutta ja sen aiheuttamaa ilmastonmuutosta. Ruokaan sidottu hiili palaa toki kiertoon hajotessaan ruoansulatuksessamme, mutta miksi meidän suuhumme päätyvät yhteyttämistuotteet olisivat haitallisempia kuin matojen hajottama biomassa?
Soitan Helsingin yliopiston agroekologian professori Juha Heleniukselle saadakseni selvyyttä blogitekstini edellisessä osassa esittämiini kysymyksiini. Hän seisoo yhä mainitun artikkelin takana. Siinä todettiin, että meidän tulisi keskittyä yksittäisten ruokavalintojen sijasta koko elintarviketuotannon kestävyyteen.
Meidän tulisi keskittyä yksittäisten ruokavalintojen sijasta koko elintarviketuotannon kestävyyteen.
Helenius korostaa, että artikkelissa tehdyt johtopäätökset eivät missään nimessä vähätelleet ruokavalintojen ilmastovaikutuksia. Samalla hän muistuttaa myös muista tuotannon ympäristövaikutuksista, kuten ravinnepäästöistä ja luonnon monimuotoisuuteen kohdistuvista seikoista. Hän kannattaa ilmastoa suosivia ruokavalintoja osana koko kansan päästötalkoita, mutta peräänkuuluttaa eri valintojen suhteuttamista toisiinsa.
Heleniuksen mukaan elintarviketuotannon päästöt ovat kiistattomia. Ne aiheutuvat maaperän typpioksiduulipäästöistä ja kotieläinten metaanipäästöistä. Maatalouden hiilidioksidipäästöt ovat olemattomia, koska maankäyttömuutoksia ei lasketa maatalouden päästöiksi. Elintarviketuotannon sitoma hiili palautuu kiertoon noin vuoden sisällä, joten sitä ei sisällytetä päästölaskelmiin.
Nykyisillä tuotantotavoilla peltomaasta vapautuu hänen mukaansa useimmiten enemmän kasvihuonekaasuja, kuin mitä tuotannosta sitoutuu pitkäaikaiseen varastoon. Tästä syystä maataloustuotanto kaikkinensa toimii päästöjen lähteenä eikä siis ympäristölle edullisena hiilinieluna.
Helenius korostaa, että elintarvikesektorin päästöt ja muut kielteiset ympäristövaikutukset ovat kasvamassa kestämättömiin mittoihin, kun maailman väestö kasvaa. Erityisenä huolena hänellä on kotieläintuotannon kasvu kehitysmaissa.
Elintarvikesektorin päästöt ja muut kielteiset ympäristövaikutukset ovat kasvamassa kestämättömiin mittoihin, kun maailman väestö kasvaa.
Samalla, kun meillä länsimaissa tehdään ravitsemuksen ja ympäristön kannalta kestäviä ruokavalintoja kasvisvoittoisempaan suuntaan, muodostuu ihmiskunnan tehtäväksi tukea riittävää ja kestävää ruoantuotantoa kehitysmaissa. Ihmiskunnan tasapaino ympäristön kanssa on tärkein tavoite. Sen myötä voidaan tarjota mahdollisuus myös lihan ja muiden eläinkunnan tuotteiden syöntiin. ”Ei kai tavoitteena voi olla muutto pimeään kellariin syömään leväpuuroa”, Helenius ihmettelee.
Maankäyttökysymykset nousevat elintarviketuotannon päästötarkastelussa keskeiseen asemaan, koska maatalousmaan vaihtoehtoisella käyttömuodolla ja maaperän hiilivaroilla on ratkaiseva merkitys päästöihin. Suuri ongelma on esimerkiksi trooppisten metsien raivaaminen soijantuotantoon Euroopan ja Kiinan karjatalouden rehuna käytettäväksi.
Meillä Suomessa keskeisintä olisi käyttää turvemaita pääsääntöisesti vain nurmiviljelyyn. Lisäksi meidän on hyvä huolehtia omasta ruokaturvastamme, ja pitää esillä oikeudenmukaista luonnonvarojen näkökulmaa: vesivarojen hiipuessa vesi-intensiivistä nautakarjataloutta olisi järkevintä harjoittaa nimenomaan Suomen kaltaisilla alueilla, joilla vettä on omasta takaa yllin kyllin.
Vesivarojen hiipuessa nautakarjataloutta olisi järkevintä harjoittaa nimenomaan Suomen kaltaisilla alueilla, joilla vettä on omasta takaa yllin kyllin.
Näillä kriteereillä tarkasteltunahan Suomi olisi sopiva kotieläintuotteiden viejä!
