Hui, me pääsimme mainokseen!

Hui, me pääsimme mainokseen!

ARTIKKELI LISÄTTY 12.1.2015

Haluaisimmeko osallistua mainoskuvaukseen, jossa kuvattaisiin, mitä nautatilallamme tapahtuu? Siitä kysymyksestä se kaikki oikeastaan alkoi. Oli aika helppo suostua: kuvaukset kuulostivat hauskalta ja niiden avulla oli tarkoitus tuoda tuottajia lähemmäs kuluttajaa. Että tervetuloa vaan!

Kuvauspäivänä porukka saapui pihaan parin auton voimin ja autoista purkautui erittäin iloisia, innokkaita ja mukavia kuvaustiimiläisiä. Tiimin tytöt hullaantuivat saman tien eläimistä, eivätkä miehetkään vaikuttaneet näiden seuraa karttavan. Aluksi käytiin läpi päivän kulku ja tässä vaiheessa valkeni se tosiasia, että meille tilan asukkaille esitettäisiin kuvauksissa kysymyksiä muutama enemmän, kun alkuun olimme ymmärtäneetkään. No, eiköhän niistä selvitä, tuumimme (kuinka huoleton sitä ihminen voikaan olla?).

Porukka asettui taloksi sellaisella vauhdilla, että lapset alkoivat jo hiljalleen huolestua kärähtääkö kahvinkeitin ja mahdutaanko me kohta enää meidän taloon. Tuvasta ryhdyttiin nimittäin taikomaan maskeerauspistettä ja sinne kannettiin kaikenlaista vaatetta, rekkiä, meikkipistettä sun muuta aiheeseen liittyvää. Erityisesti tyttäremme seurasi tätä työvaihetta suurella uteliaisuudella.

Itse kuvaus aloitettiin appeenteosta, eikä kamera vielä tässä vaiheessa aiheuttanut ongelmia – näin jälkikäteen voikin todeta, että kuvausjärjestys olikin erittäin onnistuneesti suunniteltu. Navetoissa kuvattiin kaikenlaisia työvaiheita ja koko ajan säilyi sellainen hauska, ehkä jopa rento fiilis. Tiimiläiset kyselivät kuvauksen ulkopuolellakin työstämme ja naudanlihantuotannosta, ja tuntuivat olevan aidosti kiinnostuneita suomalaisesta ruoantuotannosta. Lemmikkilehmämme Jemina sai myös osakseen huomiota – vaikka tarjotut voikukan lehdet eivät sen herkkulistalle kuuluneetkaan. Lisäksi koiramme, joka kuvittelee olevansa pelottava ja hurja talonvahti, sai itselleen uuden ystävän.

Kun käytännön asiat oli saatu tilan pihapiirissä kuvatuksi, miehet lähtivät kuvailemaan kauemmaksi ja itse pääsin (?) maskeeraustuoliin. Se oli ihan superhauskaa! Riemu repesi ylimmälle tasolle viimeistään siinä vaiheessa, kun isäntäkin istutettiin ”meikattavaksi”. Osa porukkaa kasasi pihamaalle Perhetila-logoin varustettua taustakangasta, ja me kuvasimme maskeerauskuvaa vaatteenvaihtoineen.

Puvustajan avustuksella etsittiin myös sopivia asuja kuvaukseen, ja tämä olikin yksi hauskimpia hetkiä päivässä. Poika kehitti pikku kiukkukohtauksen siinä vaiheessa, kun hänellekin piti etsiä vähän parempaa vaatetta niskaan, ja meinasi jäädä viimeisestä kuvauksesta pois kokonaan. Sitä kun on tottunut olemaan nuhjuisissa ”työkamppeissa” kotona, niin on se vain vaikeaa vetää farkkuja jalkaan.

Jotain tulevasta tunnelmasta kertonee se, etten edes tarkkaan muista, missä vaiheessa meidän isäntä Reijo tuli ja sanoi, että olisi syytä minunkin nähdä ne kysymykset joita kohta esitellään. Ja että olisi kannattanut pysyä ohjaajan lähellä, eikä hömpsötellä Jeminan kanssa pitkin pihamaita, kun olivat kysymyksiä läpikäyneet. Ohjaajan kommentit aitoudesta ja siitä, ettei ollut tarkoituskaan ehtiä miettimään vastauksia kuulosti tässä vaiheessa vitsille, sen verran paniikkiin ehdin mennä. Ja sitten aloitettiin meidän haastattelumme kuvaaminen…

Hillittömän kokoinen kamera muutaman metrin päässä, ja kysymyksiä joiden edessä tulee totaalinen jäätyminen. Päässä pyörii sen hyvin lyhyen valmistautumisen aikana vaikka ja mitä, mutta ei tietenkään järkeviä vastauksia itse kysymyksiin. Aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta suoraan kohti, ja niin kysymykset kuin vastauksetkin toistavat itseään. Huh!

Itsensä tai työnsä kehuminen ei ole meidän sakissa ihan tavanomaista – saattaisin väittää, että jopa perin harvinaista. Vaikka tietynlaista ammattiylpeyttä olisikin, on tässä vuosien varrella oppinut vielä enemmän nöyryyttä. Mitä korkeammalla kuvittelet leijuvasi, sitä kovempi on pudotus takaisin maan pinnalle.

Vaikka tämä viimeisin kuvaushetki oli päivän haastavin, oli se silti omalla tavallaan myös äärettömän hauska: naurua riitti ja kuvaustiimi oli varustettu hyvällä huumorilla sekä pitkällä pinnalla.

Kun kuvauspäivä oli ohi, alkoi todella ymmärtää mihin tuli lupauduttua ja miettiä minkälaisia vaikutuksia tällä kaikella voi olla. Niin hyvässä kuin pahassakin. Lopputulemana päädymme ajatukseen, että on joka tapauksessa äärettömän tärkeää, että kuluttajalle näytetään, millaisia ihmisiä lihapaketin takaa löytyy, ja millaisissa olosuhteissa eläimet kasvavat. Tämä kun ei ole pelkkää työtä, vaan eräänlainen elämäntapa.

Oli hienoa saada olla mukana tällaisessa projektissa ja toivottavasti tästä kaikesta jäi hauskat muistot, molemmin puolin! Niin, ja ohessa itse video:

Hyvösen tilan mainosvideo
Video

Hyvösen tilan mainosvideo

Osallistu keskusteluun