Meidän on hyvin vaikeaa tietää, miten ja missä brasilialainen lihakarjansa kasvattaa. Kotimaisen lihan tuotannosta tiedämme sen sijaan kaiken, etenkin alkuperän. Tässä artikkelissa vastaamme pariin yksinkertaiseen kysymykseen Suomesta: Missä? Leppilahden tilalla Lapualla. Miten? Luontoa kuunnellen.

Pekka ja Elina Puputin tilalla kasvaa 150 Simmental-lihakarjarodun nautaa. Nimet on annettu jokaiselle vasikalle, lehmälle ja sonnille, koska perheen lapset Tuulia ja Juho tykkäävät niin tehdä.

Rehunteko on kesäkuussa kiivaimmillaan ja Pekan saa traktorin hytistä alas lähinnä asettumalla pellolla traktorin eteen. Toissakesää reilusti paremman sadon edessä voi isäntäkin jo tyytyväisesti hymähtää. Nurmi meillä Suomessa tosiaan kasvaa.

Suomessa kasvatetaan kaikkiaan yhtätoista eri lihakarjarotua. Yleisimpiä rotuja ovat Simmental Sveitsistä, Aberdeen angus Skotlannista, Hereford Englannista ja Limousin Ranskasta.

Naudanlihan historia on kansainvälistä. Ja se historia on myös pitkä; muutamia tuhansia vuosia. 

Mutta meillä on ilmastonmuutos nyt, joten kovin helppoa on etsiä syyllisetkin: somessa, televisiossa, netissä, radiossa – ihan kaikkialla.

– Pahalta se tuntuu varsinkin, kun meillä todella tiedetään, miten ja missä liha kasvatetaan, Pekka Puputti tuhahtaa ja vilkaisee poutapilviin.

– Rakensimme viime kesänä uutta lantalaa, ja löimme peltiä seinään vuosisadan helteessä, ja radiosta tuli juttua ilmastonmuutoksesta. Sanoinkin kaverille ihan vitsillä, että katso nyt niitylle, kun nuo meidän lehmämme paukuttavat niin, että höyry nousee. Samaan aikaan neljä isoa lentokonetta päästi pakokaasunsa taivaalle. Ehkä heillä oli syynsä lentää, Puputti pohtii ja katselee juuri paalaimesta pullahtanutta nurmirehupaalia.

Hän tutkii tyytyväisenä rehupaalin tiiviyttä.

– Tämä on puhdasta nurmea ilman mitään lisäaineita. Kun se tehdään oikea-aikaisesti, karjalla on hyvä olla läpi vuoden. Meillä nurmea on, muualla ei.

Kun nurmirehu tehdään oikea-aikaisesti, karjalla on hyvä olla läpi vuoden. 

Maaliskuun vieraat tulivat Kiinasta asti ihmettelemään, kun meillä rehu tuoksuu tuoreelta. Kummastelivat, kun karjamme ei syö lainkaan soijaa. Ei sen tarvitse.

Luonnon kierto, kuten se meillä on

Puputin tila on täynnä luonnollisia syitä ja seurauksia. Tilan lehmät eivät syö muuta kuin nurmea sekä vähän viljaa ja kivennäistä päälle. Ainoastaan märehtijä voi syödä nurmea. Nurmisatoja voi meilläkin tulla jopa kolme. Nurmi tarvitsee paljon vettä, mutta sitäkin meillä on.

– Tilalla kaiken syy ja seuraus on hyvinvoiva eläin. Eläimet syntyvät ja kasvavat täällä. Maaliskuussa alkaa poikiminen. Vasikoita syntyy juhannukseen asti. Kesäkuun alussa eläimet päästetään laitumelle. Kun syksy koittaa tai syömiset loppuvat pihalta, otetaan eläimet sisälle ja vierotetaan vasikat, Puputti kertoo.

Joka aamu vähän kello viiden jälkeen eläimet kuivitetaan ja ruokitaan ja niiden kunto tarkistetaan. Puputin tilalla on muodostunut rutiiniksi tehdä sama kierros myös illalla.

– On hyvin tarkkaa, mitkä sonnit ja lehmät voivat olla samoissa tiloissa tai laitumilla. Emme halua, että eläimet kärsisivät liian varhaisesta tiineydestä, tai että tulisi sukusiitoksia. Meidän pitää tuntea nautamme yksilöinä, Elina Puputti sanoo.

"Meidän pitää tuntea nautamme yksilöinä."

– Hyvin tarkkaa tämä työmme on, Pekka Puputti myöntää. – Pidämme huolta, että eläimet pystyvät toimimaan ryhmässään tasavertaisesti iän ja koon mukaan. Ettei koskaan tulisi eteen tilannetta, että joku muu eläin estäisi toisen pääsyn syömään tai juomaan. Mielestämme me autamme luontoa. Kotimaisilla tiloilla tehdään paljon enemmän, kuin on pakko, Pekka tuumaa.

Laitumelle pääsy on suuri hetki

Lehmien pääsy laitumelle on kuin avaisi tarinoiden kosken.

– Vanhemmat emät vaistoavat jo etukäteen, että kesä on tullut. Ne alkavat huutaa, kun suuri hetki lähestyy. Ne juoksevat häntä pystyssä laitumen rajat vasikat perässään. Ihan kuin vanhemmat lehmät opettaisivat vasikoitaan, Elina kertoo.

Eläimet tunnistavat hoitajansa. Pekan ei tarvitse kuin viheltää.

– Syksyllä laitumilla on jo vähemmän ruokaa, jolloin me tietysti annamme lisärehua. Pieni vihellys laitumen reunassa riittää. Ne tietävät syyn ja seurauksen, Pekka kertoo.

"Syksyllä laitumilla on jo vähemmän ruokaa, jolloin me tietysti annamme lisärehua. Pieni vihellys laitumen reunassa riittää."

Elina muistaa hyvin, kun lauma oli eräänä syksynä jostain aidan raosta päässyt metsään.

– Pekka alkoi viheltää tyhjän pellon reunassa. Metsästä kuului kauhea ryske, kun koko lauma sonnin johtamana jytisteli Pekan luo. Kaunis tarina ja meille tärkeä.

Heti, kun luonnonlaidun alkaa vähentyä, on otettava lisärehua käyttöön – ettei kenellekään tulisi hinkua mennä metsään.

Teksti: Miika Kaukinen
Kuvat: Roope Reinola

Lue myös: 
Ammuu - onnittelut Kanervalan koulun ruokatietäjille!